Aapo 2014

Käsitekesä hyppäsi mieleeni vuosi sitten syksyllä,

kun mietin mitä kaikkea uutta ja kivaa taiteen saralla voisi tehdä. Yhteiskunnallinen taide on ollut kontekstini jo niin pitkään, että olen ehtinyt kyllästyä poliitisuuteen ja löytänyt itseni urani alkuvaiheen inspiraatioitten parista. Henkilökohtainen, primitiivinen ja tunteellinen ovat laatusanoja viidentoista vuoden takaa ja nyt ne yhdistyvät Käsitekesän alla leikkiin vastuuseen ja ideoiden tutkimusmatkailuun. Toinen inspirationlähde on näyttelyn järjestäminen.

Taiteellisen työn tekeminen samaan aikaan, kun tuottaa ja kuratoi näyttelyä, vetää opetusta Kankaanpäässä, rakentaa taloa, hoitaa maataloutta, ja muistaa pomppia trampalla lasten kanssa on haastavaa hommaa. Taide vaatii tilaa. Ajattelu, joka tuottaa odottamattomia tuloksia ei synny lineaarisen prosesin kautta, vaikka pinnistely ja deadlinet joskus auttavatkin saamaan keskeneräisen idean valmiiksi. Ennen kaikkea kysymys on prosessin laadusta: tarvitsen paljon aikaa siihen, etten tee mitään päätöksiä vaan ainoastaan vellon erilaisten ajatusten kanssa tekemättä mitään varsinaisia lopullisia johtopäätöksiä. Huomaan olevani taipuvainen naiviuteen, joka liian usein on syytä prosessista, jossa teosideasta ei ehtinyt kuoriutua valmista elävää olentoa, teosta joka itsessään jatkaa matkaa. Täytyy siis olla aikaa ja tilaa, monta irrallista ideaa ja minun tapauksessani sääntöjä, jotka kaiken kireen keskelle rakentavat löysyyden keitaita.

Mitä olen ajatellut? Paskoja ideoita tietenkin. Käsitekesä on niin mahtava konsepti, että sen haaste voi olla helposti itse työtä tukahduttava. Olen kuitenkin koittanut olla itselleni salliva ja erityisesti johdatellut ajatuksiani siten, että olen antanut itseni muodostaa vahvoja mielikuvia. Olen hellinyt itseäni näillä kuvilla, niiden absurdeilla vivahteilla ja tavalla, miten ne minua viihdyttävät.

Olen ajatellut silmää. SIlmää joka katsoo kaiken yli, kaiken ylle. Silmää, joka valvoo. Valvoo turvatakseen, valvoo valvoakseen. Valvontaa jonka turvallisuudenhakuisuus kääntyy itseään vastaan. Yhteiskuntaa joka muistaa muistuttaa pahuudesta joka käänteessä, jotta voitaisiin seuraavan nurkan takana tainnuttaa pahuus turvamekanismien vyöryllä. Pahuuden talous. Se, että maailma pyörii vastavoimien varassa ja että näitä tarpeettomia dikotomioita rakennetaan myös kyseenalaisin syin. Emme elä turvattomassa yhteiskunnassa, joka tarvitsisi valvontaa yhtään sen enempää, kuin aikaisemminkaan. Kuitenkin tuntuu siltä, että kodinturvajoukoista ja hälytysjärjestelmästä kieltäytyminen olisi suunnilleen sama, kuin lapsiltaan rakkauden evääminen.

Olen ajatellut juuria, ihmisen paikkaa, kotia, perinteitä, konservatiivisuutta, esi-isiä ja äitejä, hautoja, identiteettiä. SItä mistä minä olen rakentunut ja mitä on rakentunut ympärilleni. Asun sukuni mailla, paikassa, jossa Korkiaojan torppa on ollut 1700-luvun puolivälistä alkaen. Vaarini isoisä palasi tälle tontille, jonka jälkeen sukumme on elänyt täällä alenevassa polvessa. Vastuu ja velvollisuus ovat sekä raskaita, että lämpimiä. Olen kotonani, juurillani tänä aikana, joka ei ole ollut suotuisa maaseudulle palaamiseen. On täytynyt uskotella itselleen, että tämä on oikein, että täällä on mahdollisuus, että kaikki riippuu omasta halusta ja kyvystä. Juuret kääntyvät itseään vastaan. Juuret kasvavat kohti taivasta. juuret ovat tuhkaa ympärillämme. Juuret ovat raskas vastuu, jonka haluaa kääntää omaksi onnekseen. Vastuu, jonka haluaa kantaa on maailman onnelllisin asia.

Sovimme taiteilijoiden kanssa kevättalvella palaveroidessamme, että unohdamme käsitteellisyyden. Niin oli tarkoituskin, sillä haluni kuraattorina ei myöskään ole rakentaa loogis-älyllisiä konstruktioita, vaan ennemmin vapauttaa emotionaalinen kapasiteetti, mielikuvitus ja elämänilo.

© 2018 by Kukoistus with graphics by pippuriina.com

Kullaantie 739, 32860 Korkeaoja, Kokemäki

  • Seuraa facebookissa!